Syndikaatti

On taas se aika vuodesta, kun viikatemies kurkkaa kulman takaa ja rituaalimurhat nousevat aatoksiin. Miksi eloa ja elottomia juhlitaan samanaikaisesti? Miksi autoille rakennetaan katakombeja? Laura pitää palopuheen arkkuhautauksen puolesta, Emilia käyskentelee muistoissaan Via Appialla.

Onko kukaan oikeasti terve (varsinkaan Syndikaatissa ) vai onko terveys vain illuusio, jota ihmisten halutaan tavoittelevan? Mielenterveysteemaisessa jaksossa syöksytään tuulipuistosta Tainnutuskehtoon. Emiliaa kyllästyttää terveyskultti, Laura arvioi imuttimen. Vantaalaisuus liittyy jotenkin. 

Työntekoa on tullut välteltyä mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, mutta nyt Syndikaatti palaa ajankohtaisten aiheiden pariin. Laura on opetellut puhumaan kielillä, Emilia haluaisi puhua Seitsemästä veljeksestä . Miten se Oravan laulu menikään? Arvioidaan klassikoita ja kirjoja, jotka ansaitsisivat olla klassikoita. 

Syndikaatin historian ensimmäinen vieras ei olekaan Pate Mustajärvi, vaan Helsingin kirjamessujen ohjelmajohtaja Ville Blåfield. Messuteeman mukaisesti puhutaan vallasta: millaista valtaa ja vastuuta esimerkiksi toimittajilla ja kirjailijoilla  on – ja entäpä sitten kriitikot! Kysytään myös, miksi kirjallisuutta arvostetaan ja milloin kirjamessuista tehdään vegaaninen tapahtuma. Kaikkia jännittää!...

Kosto ei tee onnelliseksi, mutta saahan siitä haaveilla. Selviää, kumpi Syndikaatin emännistä ratkoo asiat heti ja kumpi hautoo kostoa pitkään. Löytyykö tarve kirjoittamiseen evätystä kommunikaation mahdollisuudesta tai ehkä sovittamattomasta epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. 

Vastakkainasettelun aika on täällä: eletäänkö jo peitsien teroittelun vaihetta? Kukaan ei ole oikeassa aina, ja vasemmiston on harjoitettava itsekritiikkiä, mutta järkevämmällä tavalla. Emilia määrittelee luontaisen vihollisuuden ja intohimoisen vihasuhteen erot. Kansanradion opit. 

Laura on kyllästynyt itsenään olemiseen ja olisi mieluummin onnellinen Flow-nainen. Emilia pyrkii ymmärtämään epäitseriittoista halua olla joku muu. Mitä pitää tehdä päästäkseen ulos vanhasta nahastaan. 

Tulevaisuutta ei (vielä) ole ja siksi on toivoa. Luopuminen ja luovuttaminen puhuttavat Syndikaatissa. Milloin on syytä antaa periksi vai pääseekö lujan tahdon voimin minne vain? Perusasioidenkin äärelle päästään: haluaisiko sitä kuolla hitaasti vai nopeasti. 

Syndikaatissa pohditaan, onko yhteiskunnallisella toimijalla vapautta heittäytyä epäpoliittiseksi, vaikka kaiken politisoituminen väsyttäisikin. Entä saako Hitleriä fiilistellä, jos sen tekee kotonaan eikä se vaikuta muihin? Laura esittää teorian intiimin alueen katoamisesta. Lopuksi arvioidaan Lidlin guacamole.

Oikeaan pedon lukuun on enää 600 jaksoa, ja sen kunniaksi Syndikaatissa puhutaan Saatanasta. Ketä istuu syntisten pöydässä ja mitä ihminen todella uskonnolta kaipaa. Emilia paljastaa, mikä häntä viehättää kristinuskossa, ja Laura raottaa omaa saatanallista menneisyyttään.

Studiosta on loppumassa happi ja sen kyllä huomaa. Paljastetaan, miten Emiliasta miltei tuli it-miljardööri, mutta ei sitten tullutkaan. Vähän muutakin paljastetaan. Katkerat podcastaajat parjaavat sosiaalista mediaa, josta ei meinaa päästä ulos. 

Syndikaatin Kikka-trilogian kenties parhaassa eli päätösjaksossa pureudutaan ihmisestä kerrottaviin tarinoihin. Selviää, mistä onnistunut elämäkerta on tehty. Pohditaan, onko mahdollista samanaikaisesti kunnioittaa sekä totuutta että henkilöä. Palataan uhriuteen ja sivutaan myös addiktioita. 

Syndikaatin Bessel-wisserit palaavat van der Kolkin The Traumakirjaan ja Kortelaisen Kikka -elämäkertaan. Traumatisoivat lapsuudenkokemukset ovat varsin yleisiä, mutta silti niiden todenperäisyyttä epäillään hanakasti – mahtaako siitä olla jollekulle jotain hyötyä? Nostetaan esiin vaikea kysymys seksityön ja seksuaalisen trauman yhteydestä. 

Onko taiteilijuus egon projekti ja mitä tapahtuu minälle, joka luopuu luomisesta? Kai Kortelaisen Kikka -kirjan tiimoilta sivutaan muitakin liian nuorina kuolleita taiteilijoita. Aiheina nähdyksi tulemisen tarve, näyttämisen halu ja itsensä suojeleminen. 

Lopullinen vastaus siihen, onko kosmetiikka feminismiä vai ei, ajaa Syndikaatin pohtimaan, mitä feminismi oikeastaan on. Todetaan, että ei kannata maksaa sellaisesta itsen hemmottelusta, josta koituu lopulta enemmän vahinkoa. Huulipunasta ei kuitenkaan luovuta. 

Tuoreen hallitusohjelman kunniaksi Syndikaatin aiheena on sadismi. Emilia vakuuttaa uskomattoman sinisilmäiselle Lauralle, että ihmiset toimivat silloin tällöin silkan pahuuden ajamina. Selviää, ketä varten naakantappokilpailuja täytyy järjestää. Palataan kysymykseen siitä, miksi kaikesta kauheasta täytyy tietää vai täytyykö.

Syndikaatissa selvitetään, kumpi emännistä on itsekriittisempi. Vastaus yllättää Lauran, mutta tuskin muita. Pohditaan, minkä aiheen käsittely on tässä ajassa naurunalaistettu, mutta ehkä jo 15 vuoden kuluttua ihan relevanttia? Pihlajan kunnianpalautus! 

Kaikista ahdistavista aiheista tälle päivälle valikoituu ahdistelu. Suostumusta ja sen tunnistamista voi nykyisin opiskella vaikkapa työpajoissa, joten sen ei pitäisi niin vaikea asia olla kuin jotkut antavat ymmärtää. Pohditaan, missä kohtaa toisen ulkonäöstä tehty huomio on ahdistelua ja milloin mahdollisesti kiva juttu.

Palataan kysymykseen siitä, ollako mieluummin pidetty vai arvostettu. Tarkoittaako pidettyys suuremmassa mittakaavassa säälittävyyttä ja arvostus toisissa aiheutettua pelkoa. Sosiaaliporno voi herättää sympatian tunteen, mutta tekeekö tuntemattomien myötätunnolla lopulta yhtään mitään. Käsittelyssä myös traumakirja, ”jota kaikki nyt lukevat”.

Viikon luontoäänet ovat Syndikaatin uusi aluevaltaus. Mikä onkin huomattavasti parempi aluevaltaus kuin luksushotellit Inarijärven rannoilla. Metsästävät koirapuistotuttavuudet ovat saaneet Lauran ärsyyntymään, mistä päästäänkin pohtimaan tappamisen moraalia. Mahtaako Emilia olla emännistä realistisempi vegaani.

Tänään selvitetään Syndikaatin lempisadut! Kumpiko emännistä fiilailikaan Saapasjalkakissaa, kumpi Tuhkimoa ja Keisarin uusia vaatteita? Emilia syväanalysoi Felix Saltenin väkivaltaista OG-Bambia, Laura arvelee, etteivät sadut ylipäänsä sovi lapsille. Mukana menossa myös Kakkakikkare, wieniläinen ilotyttö ja tietysti Freud.

Euroviisutappion karvaissa jälkimainingeissa yritetään puhua häviämisestä ja Käärijästä, mutta päädytään uhoamaan, että Syndikaatti kyllä tietää, mitä on tekemässä vaikka tekeekin sen kauhealla tavalla. Puhutaan epäonnistumisesta, Finlandia-häviöstä ja eläinoikeusliikkeestä ja aktivismista. Miten pysyä toimintakykyisenä, kun vastustaja on niin ylivoimainen?

Murteista puhuminen johdattaa Iida Rauman nerokkaan Hävityksen äärelle. Sen kautta päädytään pohtimaan, miten kirjoittaa lapsikertoja ja entäpä muunlajinen eläin. Originaalin Bambi-tarinan hengessä pohditaan, ovatko metsästyskoirat lajipettureita? Emilia paljastaa jälleen yhden julmista puolistaan, jota Laura kauhistuu.

Syndikaatissa syöksytään nisäkkyyden ytimeen Hoivan pimeä puoli -teoksen kautta. Ovatko tissit lasten vai miesten omaisuutta? Vai voisiko nainen olla muutakin kuin kermakko? Laura toistaa kahdesti kauhean sanan, jonka käyttämisestä sietäisi ihmisen joutua exiiliin.

Kerrankin Syndikaatissa pysytään aiheessa, joka on tällä kertaa nörttiys. Mitä nörttiys on ja miten nörtti eroaa asiantuntijasta, elitististä ja hipsteristä? Entä tarvitaanko tyhmien kansanliikettä? Emilia kiihkoilee musanörtteyden puolesta ja suosittelee täysin marginaalista roskaleffaa.